Luftwaffen hävittäjä-ässät
Kirjailija: Mike Spick
Kustantaja: KOALA-KUSTANNUS
Kääntäjä: Lassi Eskola
Julkaistu: 2012
Sidoasu: sidottu
Painos: 4. p
Kieli: suomi
Sivuja: 221
Luftwaffen hävittäjä-ässien uskomattomat saavutukset herättivät sodan jälkeen suurta hämmästystä. Yli sata lentäjää oli saavuttanut vähintään 100 ilmavoittoa ja paras heistä 352 ilmavoittoa. Pitkälti kolmattatuhatta hävittäjälentäjää oli saavuttanut viisi ilmavoittoa. Tutkimukset osoittivat, että pudotusilmoitukset oli tehty hyvässä uskossa, ja että ilmavoitot myönnettiin vasta huolellisten tutkimusten jälkeen. Viimein valtavat ilmavoittomäärät hyväksyttiin. Mutta kuinka kaikki oli mahdollista? Arvostettu ilmailuhistorioitsija Mike Spick käsittelee teoksessaan kaikkia tekijöitä: taistelutaktiikkaa ja -tekniikkaa, koulutusta, lukumääriä, olosuhteita. Lisäksi kirjassa esitellään monia tunnettuja kuin myös vähemmälle huomiolle jääneitä ässiä kaikilta rintamilta: Kanaalin rannalta, Norjasta, itärintamalta, Afrikasta ja valtakunnanpuolustuksesta. Luftwaffen hävittäjä-ässät on verraton teos kaikille niille, jotka haluavat tietää kuinka saksalaisässät saavuttivat taistelussa niin uskomattomia tuloksia.
Hävittäjä-ässä on nimitys sellaiselle sotilaslentäjälle, joka on saavuttanut vähintään viisi ilmavoittoa. Ässä-sanaa käytettiin tässä merkityksessä ensimmäisen kerran Ranskassa ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1914, kun ranskalaiset sanomalehdet kutsuivat l’aceksi Adolphe Pégoudia. Hän oli ensimmäinen lentäjä, joka ampui alas yli viisi saksalaista konetta. Ilmavoiton käsite on vaihdellut. Joskus esimerkiksi alas ammuttuja tähystys- ja sulkupalloja on laskettu ilmavoitoiksi. Myös maahan tuhottuja koneita on joskus listattu alasammuttuihin. Ässinä on yleensä pidetty vain ohjaajia. Vasta Vietnamin sodassa Yhdysvallat tunnusti ässiksi myös kaksipaikkaisten hävittäjälentokoneiden aseupseerit ja yhdessä tapauksessa ilmeisesti myös ilmataistelun johtajan, joka ei lentänyt lainkaan. Toisen maailmansodan alussa hävittäjät olivat yksimoottorisia yksitasoja. Moottoriteho oli sodan alussa 1200 hevosvoimaa ja vaakalentonopeus 500 km/h. Sodan lopussa tehoa oli 2000 hevosvoimaa ja nopeus 700 km/h. Sodan alussa hävittäjät oli aseistettu jopa kahdeksalla konekiväärillä, mutta sodan aikana osa konekivääreistä korvattiin yhdellä tai kahdella 20 mm:n tykillä. Sodan lopulla aseina käytettiin myös raketteja. Yöhävittäjät olivat raskaampia ja tavallisesti kaksimoottorisia. Hävittäjiä käytettiin myös rynnäköintiin ja erityisesti Neuvostoliitossa rakennettiin erityisiä panssaroituja rynnäkkökoneita. Toisessa maailmansodassa lentokoneiden taktinen käyttö kehittyi. Ilmapommituksista tuli strategisia ja niitä suoritettiin niin päivällä kuin yölläkin. Ilmavoimat tavoittelivat ehdotonta ilmaherruutta. Rynnäkkö ja syöksypommituskoneet tukivat maasotaa ja pystyivät tuhoamaan tykein, pommein, konekiväärein ja raketein pistemaaleja. Ilmasodankäynti muuttui sodan aikana suurten osastojen yhteistoiminnaksi, myös hävittäjien osalta. Taistelu Britanniasta oli ensimmäinen maavoimien liikkeistä riippumattoman taistelu ilmaherruudesta. Se toi ilmasodankäyntiin uusina piirteinä hävittäjien suojaamat strategiset päiväpommitukset, strategiset yöpommitukset ja strategisen ilmasodan merenkulkua vastaan. Taistelussa alettiin käyttää erityistä hävittäjäpommittajaa. Myöhemmin sodan aikana liittoutuneilla oli käytössään paremman toimintasäteen ja pommikuorman pommittajia sekä pitkän matkan saattohävittäjiä.
Luftwaffen hävittäjä-ässien ässä on Erich Alfred ”Bubi” Hartmann (s. 19. huhtikuuta 1922 – k. 20. syyskuuta 1993) oli ilmailuhistorian, ilmavoittojen lukumäärän mukaan, menestynein hävittäjälentäjä. Hän saavutti toisessa maailmansodassa Luftwaffen palveluksessa 352 ilmavoittoa pudotussuhteen ollessa 4.05. Hartmann palveli Saksan Luftwaffessa toisen maailmansodan aikaan kuuluen siihen ikäluokkaan hävittäjälentäjiä, joka sai vielä hyvin perusteellisen (18 kuukautta) koulutuksen ennen rintamalle siirtymistä. Ennen toista maailmansotaa hän oli lentänyt purjekoneella äitinsä opettamana. Hän aloitti hävittäjälentäjänä kersanttina itärintamalla liittyen JG 52 (Jagdgeschwader 52) -yksikköön lokakuussa 1942. Hänen Walter Krupinskilta saamansa lempinimi ”Bubi”, ”poju”, kuvaa hänen nuorekasta olemustaan. Alku oli heikko. Kohdattuaan parinjohtajansa kanssa vihollisia hän lensi edelle, ”roiski luoteja”, eksyi ja teki pakkolaskun noin 30 kilometrin päähän tukikohdasta. Hänen lentueensa kutsumanimi oli ”Karaya” Hartmannin radiokutsun ollessa ”Karaya 1”. Sen tunnus oli ”Punainen, nuolen lävistämä sydän.” Hartmann lisäsi siihen eri muotoja tyttöystävänsä ja sittemmin vaimonsa nimestä kuten ”Usch” tai ”Ursel”. Henkiökohtaisena tunnuksena hän käytti koneen nokkaan maalattua tyyliteltyä mustaa tulppaanin lehteä, josta vastustajat antoivat hänelle nimeksi ”Musta Piru”. Tämä kuvio tosin alkoi toimia Hartmannia vastaan pudotuslukujen pienenemisenä kun neuvostolentäjät oppivat varomaan tulppaanikuvioitua konetta. Tämän seurauksena Hartmann alkoi hiljalleen palata käyttämään perusvärityksellistä konetta, antaessa uusien lentäjien tutustua rintamalentämiseen “turvallisella tulppaanikuvioisella koneella.” Hän taisteli pääosin Neuvostoliiton rintamalla vuosina 1942–1945. Hän kieltäytyi liittymästä Adolf Gallandin kokoamaan Me-262 yksikköön palaten itärintamalle I/JG 52:n komentajan everstiluutnantti Herman Grafin (202 pudotusta) toiveesta. Hartmann käytti miltei ainoastaan Messerschmitt Bf 109 G-6 -hävittäjää. Hän suoritti 1 404 taistelulentoa osallistuen noin 825 ilmataisteluun. Näissä hän saavutti 352 ilmavoittoa (joista 6 oli U.S. 15th Air Forcen North American P-51 Mustangia ja 61 Il-2 Sturmovikia), mikä on lukumääräisesti ylittämätön saavutus. Häneltä ei kaatunut yhtään siipimiestä rottenflieger yli 1 400 taistelulennon aikana (yksi ammuttiin alas). Ennen nousuaan parinjohtajaksi hän oli lentänyt useiden ässien siipimiehenä oppien näiltä erilaisia taistelutekniikoita. Näitä oppeja yhdistellen Hartmann kehitti itselleen sopivan taistelutaktiikan ”havaitse-päätä-hyökkää-irrottaudu”. Hartmann ampuikin enintään 140 metrin päästä, jolloin ohiampumisen riski pieneni huomattavasti. Hartmann teki pakkolaskun 14 kertaa, mutta säästyi loukkaantumisilta. Erään alasampumisen jälkeen hän jäi muutamaksi tunniksi venäläisten vangiksi, mutta pakeni omien puolelle. Hartmann palkittiin 25. heinäkuuta 1944 rautaristin ritariristillä tammenlehvin, miekoin ja timantein ( Ritterkreuz des Eisernes Kreuzes mit Eichenlaub, Schwertern und Brillianten) Viimeinen ilmavoitto tuli Jakovlev Jak-7 -hävittäjästä 8. toukokuuta 1945, jona päivänä hän antautui amerikkalaisille joukoille. He luovuttivat kuitenkin Hartmannin Neuvostoliiton Puna-armeijalle.
Luftwaffen hävittäjä-ässät -teos on selkeää kieltä ja taittokin on varsin onnistuneesti tehty. Lassi Eskolan käännös on sujuvasti tehty ja sotilastermien suomennoksesta on selvitty kunnialla. Mike Spickin teos jakautuu 11 aihepiiriä käsittelevään päälukuun, joissa informatiivisen historiatekstin ohessa on tietoja syventäviä tietolaatikoita (ominaisuuksista ja taistelujaotuksesta) ja havainnollisia taistelutaktiikasta kertovia piirroksia ja lisäksi teoksessa on kattavahko kuvaliite hävittäjä-ässistä. Luftwaffen hävittäjä-ässät -teoksen liitteinä on listat hävittäjä-ässistä päivä- ja yötoiminnan mukaan jaoteltuna, sekä Luftwaffen organisaatio että lentäjien pudotussuhteet. Spickin teos on siten hyvin yksityiskohtainen sisällöltään ja edustaa historiantutkimuksessa tinkimätöntä tieteellistä tutkimustraditiota. Luftwaffen hävittäjä-ässät -teoksen teksti ja kuvitus tukevat mukavasti toisiaan ja teoksen lukemista ja tarjoaa siten kattavan kronologisen ja alueellisen läpileikkauksen hävittäjä-ässien ilmasodankäyntiin saksalaisesta näkökulmasta. Spickin teos täyttää siten hyvin paikkansa sotahistoriantutkimusten joukossa.
Lähteet
Luftwaffen hävittäjä-ässät
Wikipedia