Armeijan hukatut miljardit
Alaotsikko: Suomen sotajohdon salaisuudet
Kirjailija: Pentti Sainio
Kustantaja: Into-Kustannus
Julkaistu: 2016
Sidosasu: sidottu
Kieli: suomi
Sivuja: 277
Suomen sotajohto on tehnyt miljardien eurojen hankintoja, jotka eivät palvele kotimaan puolustusta vaan enemmänkin Yhdysvaltain ja Naton tarpeita? Onko pieni sisäpiiri harhauttanut eduskuntaa? Miten kansainväliset aseyhtiöt, upseerit, poliitikot ja virkamiehet taistelevat suomalaisten rahoista? Miksi Suomi ostaa kalliita hävittäjäpommittajia, kun voisi panostaa halvemmalla kunnon tykistöön? Ovatko poliitikot siunanneet hankkeita, joista eivät tiedä juuri mitään? Mihin johtavat lisääntyvät kansainväliset sotaharjoitukset?
Armeijan hukatut miljardit -teos alkaa ajallisesti sotien väliseltä ajan panssarilaivahankinnoista ja päättyy nykypäivään: jalkaväkimiinoista luopumiseen ja hävittäjähankintoihin. Suomen hallitus teki vuonna 1925 esityksen laivastolaiksi, jossa esitettiin kahden panssarilaivan, neljän sukellusveneen, neljän moottoritorpedoveneen ja koululaivan hankintaa. Esitystä muutettiin seuraavana vuonna lisäämällä yksi panssarilaiva ja 4–5 sukellusvenettä. Vuonna 1927 hyväksyttiin esitysten pohjalta laivastolaki, jonka puitteissa rakennettiin lopulta kaksi panssarilaivaa, joista tuli merivoimien kaikkien aikojen raskaimmat alukset ja viisi sukellusvenettä, joista on nykyään jäljellä enää Suomenlinnassa esillä oleva sukellusvene Vesikko. Ensimmäinen laivastolain puitteissa rakennettu alus oli sukellusvene Vetehinen, joka oli samalla ensimmäinen itsenäisessä Suomessa rakennettu sota-alus. Vuonna 1930 vesille laskettu Väinämöinen ja vuotta myöhemmin vesille laskettu Ilmarinen olivat rakentamisajankohtanaan uudenaikaisia Pohjolan olosuhteissa. Ne olivat Suomen merivoimien suurimmat alukset kautta aikojen. Kumpikin laivoista oli varustettu neljällä 254 millimetrin Bofors-tykillä kahdessa kaksoistykkitornissa: toinen keulassa ja toinen perässä. Keskiraskaan aseistuksen muodosti kahdeksan 105 millimetrin tykkiä neljässä kaksoistornissa: laivan sivuilla. Lisäksi aluksissa oli vaihteleva määrä kevyempää ilmatorjunta-aseistusta. Rakennetut paanssarilaivat eli rannikkopanssarilaivat olivat keskenään lähes identtisiä. Rannikkopanssarilaivalla tarkoitetaan useimmissa tapauksissa risteilijään kokoista, mutta hitaampaa, voimakkaasti aseistettua ja panssaroitua sota-alusta, joka on suunniteltu ensisijaisesti rannikko- ja saaristo-olosuhteisiin. Ne olivat kuitenkin varsin hitaita ja kömpelöitä verrattuna suurvaltojen uusimpiin aluksiin: tuon aikaisiin raskaisiin risteilijöihin, taisteluristeilijöihin tai taistelulaivoihin. Keskustelua onkin käyty siitä (tuolloin ja myöhemmin), tuliko Suomi panssarilaivoissa investoineeksi jo vanhenevaan asetyyppiin, johon käytetyt puolustusmäärärahat olisivat tulleet paremmin hyödynnetyiksi esimerkiksi käsiaseisiin (konepistoolit), panssarintorjuntaan/tykistöön, ilma-aseeseen/ilmatorjuntaan tai panssarivaunuihin sijoitettuina. Toisaalta vuoden 1930 malliset lentokoneet tai panssarivaunut olisivat olleet jatkosodassa täysin käyttökelvottomia, kun taas panssarilaivaa neuvostoliittolaiset pitivät vielä vuonna 1944 merkittävänä uhkana. Toissaalta tykistöön, konepistooleihin ja panssaritorjuntaan laitetut puolustusmäärärahat olisivat tulleet huomattavasti paremmin käytetyiksi. Suomen tykistön isänä pidetty kenraali Vilho Nenonen esitti jo 1920-luvulla voimakkaan tykistöaselajin luomista mutta tuolloin esitys jäi laivaston hankintojen jalkoihin. Voimakkaalla panostuksella tykistöön, yhdistettynä sittemmin luodulla korjausmuuntimella, olisi todennäköisesti säästetty suomalaisten sotilaiden verta, hikeä ja suomalaista maata toisen maailmansodan aikana (Tali-Ihantalan torjuntavoittohan perustui ennenmuuta keskitettyyn tykistötorjuntaan).
Puolustusmäärärahojen määrää ja suuntaamista korvaamaan kehitettiin jatkosodan alkupuolen aikana tykistön käyttöön korjausmuunnin ja korjausmuunninmenetelmä. Korjausmuunnin (nykyiseltä nimeltään korjausympyrä) on vanerista ja läpinäkyvästä muovista rakennettu tykistön ja kranaatinheittimistön ampuma-arvojen laskemiseen käytettävä apuväline. Korjausympyrää käytettäessä tulenjohtaja voi ilmoittaa tulen korjaamiseen tarvittavat korjaukset ampuvalle tuliyksikölle tietämättä, mistä suunnasta tuliyksikkö ampuu. Korjausmuunnin ja korjausmuunninmenetelmä on kehitetty Suomessa keväällä 1943, joskaan ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että vastaavia menetelmiä on voitu keksiä muuallakin. Kyseessähän oli mitä suurimmassa määrin salassa pidettävä asia; myös Suomessa korjausmuunninmenetelmä ja sen keksijän henkilöllisyys oli erittäin salainen vuoteen 1945 saakka. Huomattakoon, että erityisesti saksalaisille liittolaisille laitteesta ei saanut antaa mitään tietoja. Merkittävää on, ettei tulenjohtajan työskentely ole juurikaan muuttunut enää korjausmuuntimen keksimisen jälkeen tähän päivään mennessä. Tuliasemassa tykkien ja kranaatinheittimien ampuma-arvot määritetään nykyisin tykistölaskimella, joka nopeuttaa ampuma-arvojen laskentaa, mutta tulenjohtaja antaa edelleen korjauksensa tuliyksikölle omasta tähystyssuunnastaan katsoen. Tykistö muodostaa maavoimien yhtymien tulivoiman rungon. Yksi Suomen maavoimien näkyvimmistä erityispiirteistä on juuri tykistö, jonka numeromääräinen vahvuus on läntisen Euroopan suurin. Suomen puolustusvoimilla on 1 389 tykkiä ja raskasta kranaatinheitintä. Saksalla on vain 25 tykkiä vähemmän, Ranskalla ja Britannialla on puolestaan yli 500 tykkiä vähemmän. Venäjän tykistön vahvuus on noin 26 000 tykkiä, mikä yhdessä Suomen lukumääräisesti vahvojen maavoimien kanssa selittää Suomen tykistön koon. Tykistöjoukot toteuttavat tehtävänsä yleensä epäsuorin ammunnoin. Tarvittaessa useimmat yksiköt kykenevät myös suora-ammuntaan. Tykistön tulta käytetään koko taistelualueen syvyydessä. Tulenkäytön painopiste luodaan ryhmittämällä tulenjohtovoima ja tuliyksiköt tarkoituksenmukaisesti sekä myös ampumatarvikkeiden käyttöllä. Tykistöön kannattaa, historian opetusten pohjaltakin, suunnata puolustusmäärärahoja.
Armeijan hukatut miljardit -teoksessa käsitellään myös McDonnell Douglas F/A-18 Hornet -hävittäjien hankintaa 1990-luvulla Suomen ilmavoimille ja keskustelua Hornetin mahdollisesta seuraajasta ja korvaavasta viidennen sukupolven häivehävittäjästä. McDonnell Douglas F/A-18 Hornet -hävittäjä voitti General Dynamics F-16 Fighting Falcon -hävittäjän 1990-luvun hävittäjähankinnassa. General Dynamics F-16 Fighting Falcon on General Dynamics/Lockheed Martin kevyeksi, huokeaksi ja ketteräksi suunniteltu moderni yhdysvaltalaisvalmisteinen hävittäjälentokone. McDonnell Douglas F/A-18 Hornet -hävittäjä taas on, edelliseen verrattuna, kaksimoottorisena raskaahko, tekninen ja kallis ylläpidettävä jokasään laivastohävittäjä ja rynnäkkökone. McDonnell Douglas F/A-18 Hornet -koneita ostettiin alun perin 64, joista seitsemän kaksipaikkaista koulutuskonetta. Konetyyppi valittiin vuonna 1992 ja ensimmäiset seitsemästä kaksipaikkaisesta F-18D-koneesta lennettiin Yhdysvalloista Suomeen 7. marraskuuta 1995. Ensimmäinen yksipaikkainen F-18C luovutettiin 28. kesäkuuta ja viimeinen 8. elokuuta 2000. F-18C-koneet koottiin Kuorevedellä 1996–2000. F-18 tilattiin Suomeen kesken 1990-luvun taloustaantumaa. Suomen markan arvon heikkenemisen, indeksimaksujen ja Euroopan unionin tullimaksujen ja niiden viivästyskorkojen vuoksi koneiden hinta nousi kaavaillusta 13 miljardista markasta (2,17 miljardia euroa) 3,16 miljardiin euroon eli noin 46 prosenttia. Suomen ilmavoimilla oli alkuvuodesta 2012 seitsemän käyttökelpoista F-18D- ja 55 F-18C-torjuntahävittäjää. Suomessa käytettiin aiemmin merkintää ”F-18”, joka tarkoittaa vain hävittäjätehtäviin käytettävää konetta (F, fighter), erotukseksi myös rynnäköintiin soveltuvasta koneesta (A, attack). Erottelu oli poliittinen, sillä kone on lähes identtinen Yhdysvaltain laivaston käyttämiin nähden – ilmasta-maahan-aseistus vain päätettiin jättää ostamatta. Päätökseen palattiin 2000-luvun alussa ja Hornetien ilmasta-maahan-ominaisuudet päätettiin ottaa käyttöön. Tämän mahdollistamiseksi tilattiin elinkaaren keskivaiheen päivityksen (MLU2) yhteydessä muun muassa Litening AT -maalinosoituslaitteita. Hornetien uudistuksen kokonaissumma nousee Ilmavoimien arvion mukaan 1,625 miljardiin euroon. Nykyään ilmavoimat viittaa koneisiin F/A-18-tyyppimerkinnällä. Nykyään käydään keskustelua McDonnell Douglas F/A-18 Hornet -koneen seuraaja ehdokkaista, keskustelua sävyttävät niin hinta, edistyksellinen teknologia kuin huoltokustannuksetkin. Yksi mahdollinen ehdokas on teknisesti edistyksellinen, hintavahko ja paljon huoltoa vaativa Lockheed Martin F-35 Lightning II hävittäjä (häivehävittäjä), jota valmistaja markkinoi korvaamaan monien Euroopan maiden F-16- koneita, F/A-18 Hornet -koneita ja muita vanhempia hävittäjäjiä. Yksi vaihtoehto, muiden joukossa, on Saab JAS 39 Gripen hävittäjä, joka oli jo yksi ehdokas harkittaessa Suomen ilmavoimille Saab 35 Drakenin ja MiG-21:n korvaajaa mutta valituksi tuli tuolloin kuitenkin F/A-18 Hornet. Gripenin uudempia malleja on esitetty myös Hornetin seuraajaksi. Saab JAS 39 Gripenin pääominaisuuksia on muun muassa ketteryys ilmassa, edulliset käyttökustannukset, toimintavarmuus ja kehittynyt elektroninen sodankäynti. Valmistaja väittää Gripenin olevan puolet halvempi käyttökustannuksissa kuin kilpailijat ja lentotunteihin suhteutettuna luotettavin yksimoottorinen monitoimihävittäjä maailmassa. Ratkaiseeko hävittäjä hankinnan kenties Nato-yhteensopivuus, taloudelliset seikat vai jokin muu asia ja miten käy siinä sivussa maavoimien hankintojen ja kaluston modernisoimisen (moottoroitu tykistö) tulevaisuudessa?
Armeijan hukatut miljardit -teoksessa pohditaan myös jalkaväkimiinoista luopumista suuren luokan virheenä. Jalkaväkimiinahan on miinatyyppi, joka on tarkoitettu pääasiassa vihollisen sotilaita vastaan. Henkilömiinalle on tyypillistä, että räjähdysaineen aiheuttaman räjähdyksen painevaikutuksen lisäksi miina tuottaa runsaasti tappavia sirpaleita, jotka haavoittavat tappavaa vaara-aluetta suuremmalta alueelta. Toisaalta tarkoitus on nimenomaan haavoittaa mahdollisimman monta vihollista. Tästä on seurannaisvaikutuksena myös tarve irrottaa sotilaita taistelutehtävistä kantajiksi, joka väliaikaisesti heikentää vihollista suorien tappioiden lisäksi. Ottawan miinakieltosopimus kieltää jalkaväkimiinojen käytön siksi, että ne voivat jäädä raivaamattomina maastoon ja aiheuttaa konfliktin jälkeen vahinkoja ennen kaikkea siviiliväestölle. Suomessa on luovuttu henkilömiinoista, Ottawan miinakieltosopimukseen liittymisen takia, vuonna 2016 vaikka Suomessa jalkaväkimiinoja ei ole käytetty (toisen maailmansodan aikana) eikä käytetä ilman tarkkojen miinakarttojen laatimista eikä varsinkaan siviilejä vastaan! Suomen käyttämiä jalkaväkimiinoja olivat sakaramiina ja putkimiina. Maamiinoista edelleen sallittuja ovat ajoneuvo- eli panssarimiinat, joilla on kyky läpäistä jopa yli sadan millimetrin paksuista homogenoitua valssattua panssariterästä.
Konkaritoimittaja Pentti Sainio on työskennellyt muun muassa Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa ja Apu-lehdessä. Sotilasmestarin poika Sainio on ”kasarmien kasvatti” ja reservin yliluutnantti. Sainio on julkaissut yhdeksän kirjaa, kuten “Mitä tapahtui Urho Kekkoselle”, “Ministeri Mattila”, “Operaatio Ahtisaari”, “Harkimoiden hattutemppu”, “Maanpuolustusta vai suurvaltapolitiikkaa?” ja “Kummolan kääntöpiiri”. Armeijan hukatut miljardit -teos on sisällöltään mukavan informatiivinen ja armeijan menneiden ja nykyisten kalustohankintojen taustaa ja historiaa on tuotu raflaavasti ja kriittisen laajasti esille. Pentti Sainion teoksessa tuodaan realistisesti esille vaihtoehdot puolustusmäärärahojen sijoittamisesta panssarilaivoihin tai “raskaaseen” tykistyöön ja nykypäivän moderniiin telatykistöön ja/tai teknisiin hävittäjäpommittajiin. Tekstistä paistaa toki läpi kirjoittajan toimittajatausta mutta sitäkin sujuvampaa on sisällöllinen ilmaisu ja asian journalistinen suoruus. Kirjoittajan asiantuntevan tekstin seurassa suorastaan viihtyy!
Lähteet
Armeijan hukatut miljardit
Wikipedia