Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet

posted in: Artikkelit | 0

Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet

 

 

 

 

 

 

 

 

Kirjailija: Markku Palokangas
Kustantaja: Docendo
Sarja: Maanpuolustuskorkeakoulu Sotataidon lait
Julkaistu: 2017
Sidosasu: sidottu
Kieli: suomi
Sivuja: 240

Historiantutkimus on tuonut esiin, että sekä sodissa että niiden välisten uhkien aikana itsenäisyyden säilyminen on jouduttu monesti lunastamaan taisteluissa asein sekä varmistamaan aseiden avulla myös sotien välilläkin. Aseiden taustat ovat Suomessa olleet ainutkertaiset ja moninaiset: on ollut viholliselta jääneitä tai vallattuja, ulkomailta hankittuja sekä kotimaassa Suomen olosuhteisiin suunniteltuja ja valmistettuja. Suurimman kokonaisuuden ovat muodostaneet pääaselajin eli jalkaväen aseistus. Se on koostunut yksilökohtaisista pienaseista ja toisaalta myös jalkaväen raskaammista tukiaseista sekä monen sotilaan yhdessä käyttämistä ryhmäaseista. Teoksessa keskitytään itsenäisen Suomen jalkaväen raskaisiin aseisiin ja ryhmäaseisiin, joista käsitellään muun muassa panssarintorjunta- ja jalkaväkitykit, rekyylittömät aseet, singot, jalkaväkiohjukset, miinanheittimet ja lukuisat erilaiset kranaatinheittimet sekä esitellään muutamia kotimaassa kehitettyjä asekokeiluja. Jokainen vakiokäytössä ollut ase esitellään historiallisine taustatietoineen ja perusominaisuuksineen. Näkökulma aiheeseen on suomalainen. Teos perustuu pitkälle arkistolähteisiin, ja kuvitus on kauttaaltaan alkuperäistä.

Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet -teoksessa esitellään muun muassa panssarinyrkki, panssarikauhu ja raskas sinko. Panssarinyrkki (saks. Panzerfaust) oli saksalainen toisen maailmansodan aikainen kevyt kertasinko. Aseen eri versioita valmistettiin miljoonittain, ja myös suomalaisilla oli jatkosodassa käytössä saksalaisten toimittamia panssarinyrkkejä. Bazookan ja Panssarikauhun ohella panssarinyrkki on nykyisten sinkoaseiden edeltäjä. Suomeen tuotuna asetta kutsuttiin aluksi saksalaisen nimityksen Handpatrone mukaan käsipatruunaksi. Panssarinyrkki oli yhden miehen ase, joka muodostui putkesta ja putken päässä olevasta ammuksesta. Ammuksen takana oli räjähdepanos, joka lennätti ammuksen kohteeseensa muutaman kymmenen m/s nopeudella. Sytytin räjäytti varsinaisen panoksen, joka muotoutui kuumaksi metallisuihkuksi, jonka nopeus oli 8 000 metriä sekunnissa ja joka porautui panssarivaunun panssarin läpi ja kuumuudellaan aiheutti vaunun sisällä vaurioita ja mahdollisesti sen omien ampumatarvikkeiden räjähdyksiä. Aseen vaikutus ei siis perustunut iskuenergiaan, vaan suunnattuun räjähdysvaikutukseen. Toisen maailmansodan aikana panssarinyrkillä oli mahdollista tuhota kaikki rintamakäytössä olevat panssarivaunutyypit. Taktisesti aseen suurin ongelma oli ammuksen alhaisen lähtönopeuden aiheuttama lyhyt ampumaetäisyys ja ampujan suojattomuus. Kehittyneimmän mallin ampumaetäisyys oli 125 metriä, mutta esimerkiksi tyyppi 30:n kantama oli vain noin 30 metriä. Suomeen tuotiin kahta panssarinyrkin versiota, F1 (pikkunyrkki, Panzerfaust 30 Klein) kaliiperiltaan 100 mm ja F2 (isonyrkki Panzerfaust 30), jonka kaliiperi oli 142 mm.Ase painoi noin viisi kiloa, mistä ammuksen paino oli noin kolme kiloa. Ammuksen halkaisija oli 150 mm. Panssarinyrkki oli halpa massa-ase, vuonna 1944 valmistusmäärä oli yli viisi miljoonaa. Putken takapäästä purkautuvien ammuksen raketin kuumien palokaasujen vuoksi putken takana täytyi olla useita metrejä vapaata tilaa. Kaikkiaan Saksasta ostettiin Suomeen 1944 yli 25 000 panssarinyrkkiä. Alku ei sujunut aivan ongelmitta, sillä kaikki käyttöohjeet olivat saksaksi, ja uusi ase oli joukoille outo. Hämmennystä aiheutti esimerkiksi se, että putken reikäpää piti suunnata kohteesta poispäin. Saksan kielen taitajat tai tekniikkaa ymmärtävät oivalsivat melko nopeasti, miten ase toimi ja miten sillä piti tähdätä. Aseen perässä oleva tulisuihkusta varoittava ilmoitus jäi joskus huomioimatta, jolloin ampujan takana oleva loukkaantui, tai aseen käyttäjä loukkasi itsensä, jos hän sattui pitämään putken perää olkapäätään vasten, tai takana oli kiinteä este. Sotilaita myös kaatui heidän pidettyään tietämättömyyttään panssarinyrkkiä esim. rintaansa vasten. Suomen käytössä oli kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjunnassa panssarinyrkistä useimmiten tyyppi 30, jonka läpäisykyky suorassa kulmassa oli noin 200 mm ja kantama vain noin 30 metriä. Ase siis piti laukaista huomattavan läheltä. Kesän 1944 aikana oli panssarinyrkkien kulutus 3900 kpl. Sodan päättyessä jäi varastoon 21 912 kpl, joka on noin 5,6-kertainen kesän 1944 kulutukseen verrattuna.

Panssarikauhu on saksalaisten toisessa maailmansodassa kehittämä 88 millimetrin uudelleenladattava sinko. Olalta laukaistavaa asetta kutsuttiin joukkojen keskuudessa myös nimellä Ofenrohr (savupiippu). Saksalaiset alkoivat kehitellä uudentyyppistä asetta panssarintorjuntakiväärin korvaajaksi alkuvuodesta 1943 Tunisiassa sotasaaliiksi saamiensa yhdysvaltalaisten kuudenkymmenen millimetrin M1A1-sinkojen pohjalta. Toisin kuin lyhytkantoinen ja kertakäyttöinen panssarinyrkki, raskaampi panssarikauhu oli uudelleenladattava, ja ammuksen huomattavasti suurempi lähtönopeus teki aseen tehokkaaksi jopa sadan metrin päästä. Ensimmäinen malli RPzB 43 oli 164 cm pitkä ja painoi tyhjänä noin 9,25 kiloa. Sitä seurasi lokakuussa 1943 RPzB 54, joka oli varustettu käyttäjää raketin peräsuihkulta suojaavalla levyllä; ase painoi tyhjänä 11 kiloa. Seuraavassa mallissa, PzB-54/1, oli paranneltu raketti, lyhyempi putki ja sen käyttöetäisyys oli pidentynyt noin 180 metriin. Myös suomalaisilla oli jatkosodan loppuvaiheessa käytössä Saksasta toimitettuja panssarikauhuja. Panssarikauhut ja panssarinnyrkit olivat tärkeässä asemassa jatkosodan aikana kesän 1944 torjuntataisteluissa. Esimerkiksi sotamies Eero Seppänen tuhosi Siiranmäen taistelussa yhden vuorokauden aikana kuusi vihollispanssaria. Lapin sodan aikana aseita käytettiin myös saksalaisia joukkoja vastaan. Kesän 1944 taisteluissa oli panssarikauhujen ammusten kulutus 3200 kpl, joten sodan päättyessä oli varastossa 14748 laukausta. Varasto jäi melko suureksi, noin 4,6-kertaiseksi, kesän 1944 kulutukseen verrattuna.

95 S 58–61, lempinimeltään Musti, on Suomen puolustusvoimien käyttämä raskas sinko. Se on pääasiassa jalkaväkiprikaatien kalustoa. Ase on saanut lempinimensä kovaäänisestä koiran haukahdusta muistuttavasta laukausäänestä. Ase on kehitetty vuonna 1958, ja sen pyörillä varustettu jalusta on vuodelta 1961. Aseen kokonaispaino on 140 kg ja kaliiperi 95 mm. Tehokas ampumaetäisyys liikkuvaan maaliin on 400-600 metriä ja paikallaan olevaan 600-800 metriä, läpäisykyvyn ollessa 560 mm tasakoosteista panssariterästä. Aseen ontelokranaatti on varustettu vaunujen reaktiivipanssaroinnin läpäisyä helpottavalla kovalla kärjellä. Raskassinkoryhmään kuuluu kahdeksan miestä: johtaja, ampuja, lataaja/vara-ampuja, kaksi ammusmiestä, ryhmän varajohtaja sekä kaksi raskain ja kevyin kertasingoin varustautunutta sinkomiestä. Ryhmä liikuttaa asettaan ja muuta tuliasemakalustoa usein juosten tai talvella hiihtäen, vetämällä niitä ahkiossa perässään. Tällöin saatetaan puhua leikkisästi esimerkiksi “mustin ulkoiluttamisesta”.

Markku Palokangas on julkaissut aikaisemmin kolmiosaisen kirjasarjan Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 sekä teoksen Aimo Lahti – asesuunnittelun suuri suomalainen. Hän on ollut kirjoittajana lukuisissa puolustusvoimia ja sotavarustusta käsittelevissä teoksissa ja valmistelee parhaillaan väitöskirjatyötä aiheesta “Sotasaalisaseistus itsenäisen Suomen maanpuolustuksessa”. Palokangas on työskennellyt Sotatieteen laitoksessa, viimeksi Sotamuseon johtajana ja puolustushallinnon museotoimenjohtajana. Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet -teos on ulkoisesti mukavaa A4-kokoa oleva perusteellinen tietoteos, jossa Suomen armeijan jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet, vuodestä 1917 aina nykypäivään asti, on tuotu kiitettävän hyvin esille. Teksti ja kuvitus ovat hyvin tasapainossa ja tukevat teoksen lukemista ja käyttämistä muun sotahistoriallisen kirjallisuuden apuna ja liitteenä. Palokankaan teoksessa on lukijalle erittäin yksityiskohtainen sisällysluettelo ja hakemistot, jotka auttavat löytämään etsityn aseen (panssarintorjunta-aseista kranaatinheittimiin asti). Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet -teoksen kuvitus on ulkoasultaan nostalginen (aidot käyttötilanteet) mutta kuitenkin riittävän yksityiskohtainen. Jokaisesta aseesta esitelty sen käyttö Suomessa (elinkaari kokonaisuutena), ominaisuudet tiivistetysti ja kuva poikineen. Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet -teos edustaa aihepiirinsä tarkkaa tieteellistä tutkimustraditiota ja on itsenäinen jatko-osa Palokankaan aiemmalle Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918-1988 teossarjalle. Kokonaisuutena Palokankaan kirjoittama teos sopii kaikentasoisille lukijoille: havainnollisuudessaan ja yleistajuisuudessaan myös armeijan kalustoon perehtymättömille. Hankinnan arvoinen teos kirjahyllyyn!

Lähteet
Itsenäisen Suomen jalkaväen raskaat aseet ja ryhmäaseet
Wikipedia