Apualuksesta merimahdiksi
Alaotsikko: Lentotukialuksen kehittyminen globaaliksi voiman välittäjäksi
Kirjailija: Kai Varsio
Kustantaja: Edita
Julkaistu: 2019
Sidosasu: sidottu
Kieli: Suomi
Sivuja: 255
Maailmansota osoitti lentotukialusten käyttökelpoisuuden monenlaisiin operaatioihin. Merivoimien kannalta merkittävä tulos oli lentotukialusosastojen kyky voittaa yhteenotot mahtavia taistelulaivoja vastaan. Tämä merkitsi muutoksia merivoimien tulevaisuuden varustelu- ja hankintaohjelmiin. Monet merivoimat halusivat lentotukialuksia itselleen. Toisaalta päättyneen sodan jälkeen tarpeettomia ja ylimääräisiä lentotukialuksia oli runsaasti kaupan tai niitä oli telakoilla paljon keskeneräisenä odottamassa päätöstä jatkotoimista. Iso kysymys oli, mitä tehdä ylimääräisille aluksille.
Lentotukialus on suuri sotalaiva, joka on tarkoitettu toimimaan lentotukikohtana merellä. Lentotukialuksessa on yleensä laskeutumisalue ja useita katapultteja tai ramppi nousua varten sekä täydelliset huolto- ja säilytystilat lentokoneille. Kellukekoneita ja lentoveneitä kuljetettiin ja huollettiin myös aluksilla, joissa ei ole lentokantta, emälaivoilla. Koneet nousivat lentoon joko vedestä tai singottiin ilmaan laivasta katapultilla. Vesikoneiden emälaivoja ei ole nykyisin enää käytössä, mutta niitä käytettiin molemmissa maailmansodissa, aina 1950-luvulle asti. Vesikone-emälaivoja oli kahta tyyppiä, varsinaiset emälaivat ja lentokoneristeilijät. Jälkimmäisessä tyypissä alus oli tarkoitettu toimimaan avomerellä taisteluosastojen kanssa, niillä oli voimakas aseistus ja 4–12 lentokonetta. Tällaisia laivoja oli muun muassa Japanilla ja Ruotsin merivoimien HMS Gotland. Varsinaiset emälaivat olivat joko muutettu kauppalaivoista tai varsinaisesti valmistettuja aluksia, jotka olivat it-tykkejä lukuun ottamatta aseistamattomia. Tämän tyypin emälaivat olivat usein ankkuroituna jonkin saaren tai rannikon läheisyyteen ja huolsivat lentokoneita sieltä käsin. Ensimmäisenä emälaivaa käytti Japanin laivasto vuonna 1914 taistellessaan saksalaisia vastaan Kiinan rannikolla.
Lentotukialuksia osallistui taisteluihin Suomessa sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1918 Venäjän sisällissodan aikana Vienanmerellä toiminut brittiläinen vesikoneiden emälaiva lähetti koneitaan suomalaisia heimosotureita vastaan, ja tiettävästi ainakin kerran koneet pommittivat myös nykyisen Suomen aluetta Kainuun rajapitäjissä elokuussa 1918. Jatkosodan aikana 31. heinäkuuta 1941 brittiläisiltä lentotukialuksilta Jäämereltä lähtenyt lento-osasto pommitti Liinahamarin satamaa. Lentotukialus HMS Furious lähetti ilmaan kaksi hyökkäysaaltoa Liinahamariin: ensimmäisessä yhdeksän Albacore-torpedopommittajaa brittien 817. laivueesta, ja toisessa saman verran 812. laivueen Swordfish-torpedopommittajia. Koneita suojasi yhteensä yhdeksän Fulmar-hävittäjää. Lisäksi ilmassa oli neljä Hawker Sea Hurricane -hävittäjää suojaamassa laivoja. Lähes tyhjän sataman vahingot olivat vähäiset. Ilmatorjuntatuli oli voimakasta ja pudotti yhden Albacore-pommittajan ja kaksi Fulmar-hävittäjää.
Lentotukialuksilla käytetään pääsääntöisesti koneita, joissa on vaijeripysäytysmahdollisuus. Lentokoneen renkaiden osuttua kiitotiehen lentokoneen perässä olevan pysäytyskoukun pitäisi osua johonkin tukialuksen neljästä–viidestä pysäytysvaijerista. Joskus koukku ei tartu vaijeriin, ja siksi moottorit asetetaan täysteholle renkaiden osuessa kiitotiehen. Koukun tartuttua vaijerit pysäyttävät koneen hallitusti. Yhdysvaltain, Ranskan ja Brasilian laivaston tukialuksilla käytetään lähdössä höyrykatapulttia. Katapultti kiinnitetään useimmissa lentokoneissa nokkalaskutelineeseen, moottori asetetaan täydelle teholle ja katapultti kiskaisee koneen sen jälkeen hetkessä yli 200 km/h nopeuteen. Katapulttilähdöllä voidaan ottaa mukaan suurempia kuormia. Muut lentotukialuksia käyttävät varustavat tukialukset ”hyppyrillä”, joka auttaa lähtökiidossa koneen ilmaan, tai käyttävät Harrierin kaltaisia VTOL-koneita. Lentotukialukselle voidaan laskeutua ja nousta hävittäjien ja hävittäjäpommittajien lisäksi myös joillakin erikoisvalmisteisilla pienillä kuljetuskoneilla, sukellusvenetorjuntakoneilla, kaukomeritiedustelukoneilla yms. sekä helikoptereilla.
Lentotukialuksia on käytössä 20 kappaletta kymmenellä valtiolla. Yhdysvaltain laivastoon kuuluu kymmenen ydinkäyttöistä Nimitz-luokan alusta. Ranskan merivoimien FS Charles de Gaulle on näiden lisäksi ainoa ydinkäyttöinen lentotukialus. Muiden valtioiden alukset ovat Britannian HMS Illustrious, Venäjän Admiral Kuznetsov, Italian MM Giuseppe Garibaldi ja MM Cavour, Intian INS Viraat ja INS Vikramaditya, Espanjan SPS Principe de Asturias, Brasilian NAe São Paulo, Thaimaan HTMS Chakri Nareubet sekä Kiinan Liaoning. Japanilla on käytössä “helikopterihävittäjiä”, jotka ovat lentotukialuksen kaltaisia mutta koska niillä ei käytetä lentokoneita niin niitä ei yleensä pidetä varsinaisina lentotukialuksina.
Kirjoittaja, kommodori (evp), Kai Varsio on toiminut muun muassa Merisotakoulun johtajana 1.11.2002 – 31.3.2006. Apualuksesta merimahdiksi -teos on informatiivisesti ja kansantajuisesti kirjoitettu historiateos. Kai Varsion kirjoittama teos on käsittelytavaltaan perusteellinen. Apualuksesta merimahdiksi -teoksessa käydään lentotukialusten historia erittäin kattavasti lävitse. Varsion kirjoittamassa teoksessa lentotukialusten historian kuvituksena toimivat hienot aihetta käsittelevät värilliset postimerkit ympäri maailman. Apualuksesta merimahdiksi -teos edustaa on aihepiirinsä tieteellisen tutkimustradition edustaja ja täyttää hyvin paikkansa alansa historiteosten joukossa.
Lähteet
Apualuksesta merimahdiksi
Wikipedia