Mannerheim-linja
Alaotsikko: Talvisodan legenda
Kirjailija: Antero Uitto ja Carl-Fredrik Geust
Kustantaja: Gummerus
Julkaistu: 2016
Painos: 3. tark. P
Sivuja: 248
Kieli: suomi
Legendaarinen Mannerheim-linja oli noin 140 kilometrin mittainen puolustusvyöhyke Karjalan kannaksella. Se oli talvisodassa suomalaisten pääpuolustuslinja, joka piirtyi rajan molemmilla puolilla pysyväksi osaksi sotahistoriaa. Ainutlaatuinen teos esittelee Mannerheim-linjan koko sen sotahistoriallisessa merkityksessä. Teokseen on koottu ennen näkemätön kokoelma venäläisiä dokumentteja, sotaa edeltäviä vakoilukuvia sekä heti läpimurron jälkeen otettuja kuvia. Juhlavuoden kynnyksellä ilmestyvään päivitettyyn laitokseen on tarkennettu monia yksityiskohtaisia tietoja sekä tuotu uutta tietoa erityisesti Mannerheim-linjan historiallisesta ja poliittisesta merkityksestä. Uusi painos kuvaa entistä tarkemmin, miten Mannerheim-linja liittyi talvisodan strategisiin käännekohtiin.
Mannerheim-linja oli kantalinnoitettu puolustuslinja, joka kulki Karjalankannaksella Laatokalta Suomenlahdelle. Noin 140 kilometriä pitkä linja oli talvisodan merkittävimpien taistelujen paikka ja saavutti kansainvälisessä lehdistössä suuren maineen. Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomessa koettiin Neuvosto-Venäjä ainoaksi mahdolliseksi sotilaalliseksi uhaksi ja Karjalankannas puolustuksen uhanalaisimmaksi paikaksi. Siksi Karjalankannaksen puolustuksellista linnoittamista pidettiin kiireellisenä. Tärkeimpänä Karjalankannaksella linnoitettavaksi pidettiin sen länsiosaa, koska itäosassa oli Vuoksen, Suvannon ja Taipaleenjoen muodostama vesistölinja, joka vahvasti tuki puolustusta. Viipurin ja Neuvostoliiton rajan välille suunniteltiin kolme puolustuslinjaa. Rajaa lähinnä oleva kutsuttiin aluksi pääasemaksi, keskimmäistä väliasemaksi ja Viipuria lähinnä olevaa taka-asemaksi. Pääaseman vahvin kohta sijaitsi Summan alueella, jonka kautta uhkaavin hyökkäysura kulki. Talvisodan ajan lehdistössä pääasema nimettiin kuitenkin Mannerheim-linjaksi puolustusvoimien ylipäällikkö Mannerheimin mukaan. Nimen keksi Jorma Gallen-Kallela. Talvisodassa Karjalankannaksen puolustuksesta vastasi Kannaksen armeija. Painopiste oli Länsi-kannaksella, jota puolusti II armeijakunta neljällä divisioonalla. Itä-kannaksella oli III armeijakunta kahdella divisioonalla. Talvisodan alussa Karjalankannakselle oli keskitetty suojajoukot, joiden tehtävänä oli viivyttää hyökkääjää, kunnes kenttäarmeija olisi saatu sijoitettua varsinaiseen pääasemaan. Pääaseman tehtävänä oli sitten torjua kaikki hyökkäykset. Vastapuolella Neuvostoliiton 7. armeijan tehtävänä oli murtaa suomalaisten asemat, vallata Viipuri ja edetä Helsingin ja Päijänteen tasalle eli valloittaa maa. Puna-armeijan käsityksen mukaan paras hyökkäysreitti Karjalankannaksella kulki kapeaa kaistaa Valkeasaarelta Viipuriin Pietari–Viipuri-rataa mukaillen.
Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 ja suomalaiset suojajoukot vetäytyivät pääasemaan 10. joulukuuta mennessä. Länsi-kannaksella Neuvostoliiton 7. armeijan joukot saavuttivat pääaseman 12. joulukuuta Muolaanjärven eteläpuolella ja aloittivat ensimmäisen murtoyrityksensä 17. joulukuuta. Itä-kannaksella alkoi yritys Taipaleenjoen ylittämiseksi 6. joulukuuta. Puna-armeijan jalkaväki hyökkäsi linnoitteiden kimppuun tykistön ja ilmavoimien tukemana. Bunkkerit kestivät tykkitulta hyvin ja pommitukset olivat varsin epätarkkoja. Eräs patteri ampui yhtä bunkkeria kohti 1 800 kranaattia onnistuen vain irrottamaan siitä pieniä betonin palasia. Hyökkääjän eteneminen jäi vaatimattomaksi ja tappiot suuriksi. Puna-Armeijan 7. armeija keskeytti hyökkäystoimet 26. joulukuuta. Puna-armeija muodosti 7. tammikuuta 1940 Luoteisen rintaman vastaamaan tehtävästä edetä Viipurin suuntaan. Rintama koostui 13. armeijasta, jonka tehtävä oli murtaa Mannerheim-linja Itä-kannaksella, ja 7. armeijasta, joka keskittyi nyt vain Länsi-kannaksen suuntaan. 1. helmikuuta Luoteinen rintama aloitti suurhyökkäyksen, joka keskittyi Länsi-kannakselle Summankylän ja Summajärven lohkoille. Pääasema alkoi murtua Summassa 11. helmikuuta, kun Puna-armeijan onnistui saartaa ja räjäyttää useita kantalinnoitteita. Suomalaisten ylipäällikkö Marsalkka Mannerheim antoi luvan pääasemasta irtautumiseen 15. helmikuuta. Seuraavana yönä aloitettiin vetäytyminen läpimurtopaikan itäpuolelta Muolaanjärven ja Vuoksen välisestä pääasemasta Äyräpäänjärven tasalla olevaan siirrettyyn väliasemaan. Inkilän lohkolta alettiin vetäytyä 16. helmikuuta taistelukosketuksetta saarrostuksen välttämiseksi. Humaljoen linnakkeelta vetäydyttiin 19. helmikuuta ja Saarenpään linnakkeelta 23. helmikuuta. Itä-kannaksella kaikki Taipaleen lohkon kasematit tuhoutuivat tai menetettiin Puna-armeijalle viimeistään tammikuussa 1940. Yksi Suvannon sulkulinnakkeista hylättiin hieman ennen sodan päättymistä. Suomalaiset alkoivat 11. maaliskuuta irrottaa tykistöä ja miehistöä pääasemasta taemmille puolustuslinjoille. Itä-kannaksella pääasema kuitenkin kesti sodan loppuun.
Länsi-kannaksella väliasema osoittautui pääasemaa heikommaksi, koska sen kantalinnoitteet olivat harvemmassa ja vanhentuneita sekä maasto oli puolustajalle muutenkin epäedullisempaa. Väliaseman puolustus kesti vain yhdeksän päivää. Suomalaiset alkoivat vetäytyä Länsi-kannaksen väliasemasta taka-asemaan 27. helmikuuta Kannaksen armeijan käskystä. Tällöin useimmat Muolaan kannaksen kaistan ja Salmenkaidan kaistan kantalinnoitteet olivat jo tuhotut. Puolustajien siirryttyä Länsi-kannaksella taka-asemaan, oli se heikosti varusteltu ja sen kenttälinnoitukset vielä keskeneräiset. Viipurinlahdella taka-asema oli konkreettisesti turvaton, varustelematon ja pahasti keskeneräinen. Viipurinlahden taistelussa Puna-armeija saavutti taka-aseman 1. maaliskuuta, kun sen partiot yrittivät tunkeutua lahden yli Teikarsaareen. Puna-armeija läpäisi Viipurinlahden taka-aseman 3. maaliskuuta, kun suomalaiset vetäytyivät Teikarsaaresta vajaan vuorokauden taistelun jälkeen. Heikko taka-asema viivytti hyökkääjän etenemistä Viipurinlahden yli mantereelle vain viikon verran, kun suomalaiset luopuivat Viipurinlahdella taka-asemasta viimeistään 10. maaliskuuta. Sisämaahan Puna-armeija nousi ensimmäisen kerran Häränpäänniemessä 2. maaliskuuta ja sai ensimmäisen pysyvän sillanpääaseman Vilaniemessä 5. maaliskuuta. Viipurin edustalla Puna-armeija saavutti taka-aseman 1. maaliskuuta. Täällä taka-asema alkoi murtua 3. maaliskuuta, kun puolustaja menetti lopullisesti taka-asemaan kuuluneet läheiset saaret ja maalla suoritettu vastahyökkäys menetettyjen asemien takaisin valtaamiseksi epäonnistui. Keski-kannaksella etulinja saavutti taka-aseman 11. maaliskuuta. Neuvostoarmeijan helmikuun alussa aloittaman suurhyökkäyksen paine aiheutti suomalaispuolustuksen asteittaisen murtumisen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi–maaliskuussa 1940. Talvisota päättyi Moskovan rauhaan 13. maaliskuuta. Neuvostoliitto tuhosi betoniset puolustuslaitteet, kun se sodan päätyttyä Moskovan rauhassa sai Karjalankannaksen kokonaan haltuunsa.
Mannerheim-linja -teos on ulkoisesti varsin näppärän kokoinen teos, joka on sisällöltään informatiivinen ja Karjalankannaksen linnoittamisen vaiheet, talvisodan tapahtumat ja legendan varsinainen syntyminen on tuotu ansiokkaasti esille aina sotien väliseltä ajalta nykypäivään asti. Teksti, kartat ja kuvitus ovat hyvin tasapainossa ja tukevat teoksen lukemista ja käyttämistä muun sotahistoriallisen kirjallisuuden apuna ja liitteenä. Teoksessa on lukijalle yksityiskohtainen sisällysluettelo, joka auttaa löytämään etsityn tiedon. Mannerheim-linja -teoksen näkökulma painottuu enemmän Venäläisten luomaan myyttiin Mannerheim-linjasta, joka palveli heidän omaa sotahistorian kirjoitusta ja propagandaa varsinkin Neuvostoliiton aikana. Talvisodan Mannerheim-linja myytin takana oli kuitenkin todellisuudessa koulutettu ja motivoitunut suomalainen sotilas ja esimerkillään edestä johtava reservinupseeri. Kokonaisuutena Mannerheim-linja -teos sopii kaikentasoisille lukijoille: havainnollisuudessaan ja yleistajuisuudessaan myös sotahistoriaan perehtymättömille.
Lähteet
Mannerheim-linja
Wikipedia